Pieni, iso sydän

Päätin eilen saada Tyypin sydänäänet kuuluviin. Alkoi jo nousta pala kurkkuun, kun edellis kerran kuultiin äänet äitienpäivän aamuna. Lisäksi olen aistinut viime päivinä pientä kipuilua kohdun seudulla. Taisin säikäyttää puoliskonikin. Juteltiin Facessa mun kivuista, minkä jälkeen kirjoitin aivan eri asiaan liittyen "Ei oo todellista". En yhdistänyt näitä kahta asiaa (kuten en yleensäkään yhdistä asioita, ainakaan sillälailla fiksusti). Mies meinasi tulla puhelinlinjoja pitkin että onko Tyypillä oikeasti jokin hätä. Ihanan hellyttävää nähdä että sekin välittää. Musta. Meistä.

Takaisin niihin sydänääniin. Makoilin sitten illalla pitkään sängyllä ja pidin doppleria paikoillaan. Hyvä taktiikka, Tyyppi ui itse pelipaikoille. Siitä nopeasta jumpsutuksesta ei vaan voi erehtyä. Mieskin kerkesi kuulemaan äänet ennen kuin Tyyppi vaihtoi taas paikkaansa. Mulla tuli itku, kun katselin miestäni joka oli myös silminnähden helpottunut kuullessaan meidän pienen rakkaan.

Kuinka huolissaan sitä oikeasti on sitten, kun Tyyppi syntyy? Tuntuu varmasti samalta kuin jos oma sydän olisi oman kehon ulkopuolella.

Seuraava ultra (np-ultra) on puolentoista viikon kuluttua. Ensi viikolla ollaan jo odotettu ensimmäinen kolmannes. Ihan mahtavaa. Ja uskomatonta. Ja niin onnellista. 

Kolmisin on kiva käydä nukkumaan. Talo on hiljainen, varustettu kolmella neljällä sydämellä. Ainakin silloin, kun alakerran juoppo on hiljaa.

Tyypistä tulee hyvä ihminen. -Joulua odotellessa.