Pyörät pyörimään ja potkiaiset

Teimme eilen roadtripin Klaukkalaan. Pakkasimme autoon mukaan siskon miehen äidin ja isoäidin ja suuntasimme siskoni tyttöjen päiväkodin kevätjuhlaan. Juhla toimi samalla potkiaisina kummitytölleni, joka aloittaa syksyllä koulun. 

Vaikka kyseessä ei ollut omat lapset, multa meinasi silti tulla itku. Päiväkodin lapset olivat harjoitelleet fiftarityyppisen kesäteatteriesityksen, joka pidettiin ulkona. Aurinko helli, munkkimehu maistui ja tenavat lauloivat yhdestä suusta Kulkurin iltatähteä. Kesäisiä ystävän häitä odotellessa. Toimiva yhtälö, raskaus ja tunteelliset juhlat.

Hankittiin tällä viikolla perhekortti kuntosalille. Pystyn taas liikkumaan melkeinpä normaaliin tapaan ja tästä innostuneena päätimme aloittaa kuntoilun yhteistuumin. Korttia saa höylätä kuukauden ajan niin paljon kuin sielu ja maha-asukas sietää. Ensimmäisellä kerralla mun tosin piti käydä välillä oksentamassa, mutta jaksoin kuitenkin vetäistä puolentoista tunnin treenit. Hyvä minä! Hyvä me!

Jospa tämä turvotus ja nousukiitoon lähtenyt painonnousukin tasoittuisivat liikkumisen myötä. Olen aina tykännyt huolehtia kropastani ja ollut tarkka ruokavaliostani. Nyt on melkeinpä järkyttävää, kun paino alkaa uudella numerolla. En ole ikinä milloinkaan painanut yli kuuttakymmentä. Nyt tuli sekin päivä nähtyä. Toivottavasti jäädään siihen kutosella alkavaan lukuun.

Ensi viikolla on tärkeitä asioita. Saan uuden pään. En ole uskaltanut värjätä tukkaani ensimmäisen raskauskolmannen aikana, ja sen kyllä huomaa. Maanantaina korkkaan hiushuollon alkaneeksi. Ahh ihanuus. "Vaihtelu virkistää", sanoi Manne ja käänsi kylkeään.

Tiistaina on suuri päivä. Näemme Tyypin. Jännittää ihan hirmuisesti, jo nyt. Saman päivän iltapuolella käymme neuvottelemassa laina-asioista OPK:lla. Nordealtahan saatiin jo lupaus, mutta noin vertailun vuoksi. Päivän kruunaa meidän puolivuotis-päivä. Paljon tapahtumaa.

Torstaina tapaamme ensimmäistä kertaa neuvolalääkärimme. 

Tyypinkin asiat saadaan siis vireille, vihdoin ja viimein. Sillä välin me vanhemmat voimme keskittyä uuden kodin etsintään. Niin paljon kivoja juttuja, että en ehkä kestä!

Ainiin, mietimme josko lähtisimme juhannusta pakoon johonkin kylpylään. Itseäni ehkä kiehtoisi Långviikki, vaikka en ole siellä koskaan käynytkään. -Tai ehkä juuri siksi. Hyvää ruokaa, hemmottelua ja iltakävely merenrannalla kokon loisteessa. Kuulostaa suunnitelmalta. Muita varteenotettavia vaihtoehtoja (miksi tämä sanonta kuulostaa joka kerta yhtä pervolta?) olisi Naantali tai Haiko.

Myyty!

Vastatuuli tekee viisaaksi ja vahvaksi. Onneksi tämän vuoden teema on myötätuuli. 

Tänä vuonna olen saavuttanut elämässä niin suuria unelmia, etten tiennyt sen olevan edes mahdollista. Tämä vuosi tuntuu unelta. Osittain ehkä siksikin, että elin edelliset vuodet pahassa olossa, ahdistuksessa ja masennuksessa. Mikään ei oikein tuntunut miltään. Päivän kohokohta oli käydä nukkumaan ja toivoa, että seuraava päivä toisi sisältöä elämään. 

Asioilla on tapana järjestyä, ja alan uskomaan kohtaloon. Jäkikäteen ajateltuna on kohtalon onni, että edelliseen suhteeseen ei suotu lasta. Monen vuoden yrityksestä huolimatta. Oli vanhassa elämässänikin ne hyvät puolensa, mutta valitettavasti ne jäivät usein huonojen hautaamiksi. Eivätkä siksi tuntuneet miltään. Lasi oli puoliksi tyhjä. Nyt sama lasi on puoliksi täynnä.

Tänä vuonna olen onnellinen. Meille tulee vauva! En usko tätä vieläkään. Kuten en sitäkään, että asuntomme löysi ostajan. Vuosi siinä meni, mutta nyt helpottaa. Pyyntihinta oli 164.000 euroa. Meidän oli tarkoitus laskea hinta 159.500 euroon ensi viikolla. Ostaja tarjosi 154.000, tarjosimme vastaan 158.000. Kaupat syntyi 156.000 eurolla. Itsehän olisin suostunut jo tuohon sataanviiteenneljään, mutta toisaalta: Nyt saimme rahat lastenvaunuihin.

Tyyppi, mieheni ja Ässä-chihuahua saavat nyt ansaitsemansa punaisen tuvan ja perunamaan.

Enempää en edes toivo tältä vuodelta. Onni. -Mikä ihana sana.

Loman tarpeessa

Voisinko jo jäädä äitiyslomalle? Aamupahoivointi on tehnyt paluun. Herätessä on ihan kohtalainen olo, mutta kun nousee sängystä ja aloittaa päivän, lentääkin sitten seuraavassa hetkessä yrjö. En kykene enää juomaan Mehukatti sekamehua, olen traumatisoitunut. Tuntuu jokseenkin turhalta istua töissä, etenkin näinä hiljaisempina päivinä kun ei ole mitään tähdellistä tekemistä -muuta kuin juosta työpisteen ja vessan väliä. Voi huoh.

Kesälomaan on aikaa vielä kaksi kuukautta. Sen jälkeen pitäisi sinnitellä töissä vielä kaksi ja puoli kuukautta. Aika nopeasti tämä aika kuitenkin loppujen lopuksi menee. Mutta niinhän ne kesät aina. Yhtenä aamuna huomaat herätessäsi, että kesä oli siinä.

Myös viikonloppu meni taas aivan liian nopeasti. Oikeastaan tuntuu ettei koko viikonloppua olisi ollut lainkaan. Lauantaina ajettiin miehen mummolaan. Mies hosui puutaloissa, itse kökötin kannon nokassa nuuskuttelemassa kesää ja huitomassa hyttysiä loitommalle. Lähtiessä kaivettiin tunkiolta parit madot ja ajettiin vielä järven rannalle ongelle. Jäätiin porttien taakse auton kanssa jumiin, onneksi yhdellä veneilijänuorukaisella oli porttiin avaimet. Siinähän oltaisiinkin oltu, yö autossa venesatamassa.

Sunnuntaina kävin Ässän kanssa lenkillä minkä jälkeen nukuttiin koko perheen voimin päikkärit ja piipahdettiin miehen siskon tytön yksivuotis synttäreillä. Ja nyt on maanantai, taas.

Pähkäiltiin taas myös näitä asumisjärjestelyitä. Meinaa oikeasti alkaa stressaamaan kun mitään ei tapahdu. Eilen eksyttiin yhteen ihan kivaan talonäyttöön, mutta turha sitäkään on miettiä sen enempiä ennen kuin vanhasta päästään eroon. En kuitenkaan haluaisi jättää muuttohommia ihan sinne loppuvuodelle. Tohon yksiöön kun ei pysty hankkimaan edes minkäänlaisia vauvatarvikkeita. Ne ei yksinkertaisesti mahdu ovesta sisään! Ja kuitenkin olisi kiva hankkia niitäkin pikkuhiljaa, eikä kaikkea sitten kerralla. Mietittiin sellaistakin vaihtoehtoa, että josko muutettaisiin väliaikaisesti johonkin vuokrakämppään missä olisi edes se yksi huone enemmän. Ja mielellään oma piha ja oma sauna. Kait sitä hetken kykenisi kiristeämään kukkaron nyörejä ja lyhentämään samaan aikaan vanhan asunnon lainaa ja maksamaan hieman tyyriimpää vuokraa. Ehkä. Mutta sitten taas toisaalta noi muutot ei kuulu mun suosikkeihini ja tuntuisi typerältä muuttaa eessuntaas.

Yksi vaihtoehto olisi muuttaa siihen mun ja exäni rivariin toistaiseksi. Mutta sitten taas jos se nyt yhtäkkiä löytäisikin ostajan, pitäisi meidän löytää nopeasti se oma koti. 

Mä en jokatapauksessa saa uutta lainaa ennenkuin pääsen siitä eroon. Stressaa, stressaa, stressaa!

Pieni, iso sydän

Päätin eilen saada Tyypin sydänäänet kuuluviin. Alkoi jo nousta pala kurkkuun, kun edellis kerran kuultiin äänet äitienpäivän aamuna. Lisäksi olen aistinut viime päivinä pientä kipuilua kohdun seudulla. Taisin säikäyttää puoliskonikin. Juteltiin Facessa mun kivuista, minkä jälkeen kirjoitin aivan eri asiaan liittyen "Ei oo todellista". En yhdistänyt näitä kahta asiaa (kuten en yleensäkään yhdistä asioita, ainakaan sillälailla fiksusti). Mies meinasi tulla puhelinlinjoja pitkin että onko Tyypillä oikeasti jokin hätä. Ihanan hellyttävää nähdä että sekin välittää. Musta. Meistä.

Takaisin niihin sydänääniin. Makoilin sitten illalla pitkään sängyllä ja pidin doppleria paikoillaan. Hyvä taktiikka, Tyyppi ui itse pelipaikoille. Siitä nopeasta jumpsutuksesta ei vaan voi erehtyä. Mieskin kerkesi kuulemaan äänet ennen kuin Tyyppi vaihtoi taas paikkaansa. Mulla tuli itku, kun katselin miestäni joka oli myös silminnähden helpottunut kuullessaan meidän pienen rakkaan.

Kuinka huolissaan sitä oikeasti on sitten, kun Tyyppi syntyy? Tuntuu varmasti samalta kuin jos oma sydän olisi oman kehon ulkopuolella.

Seuraava ultra (np-ultra) on puolentoista viikon kuluttua. Ensi viikolla ollaan jo odotettu ensimmäinen kolmannes. Ihan mahtavaa. Ja uskomatonta. Ja niin onnellista. 

Kolmisin on kiva käydä nukkumaan. Talo on hiljainen, varustettu kolmella neljällä sydämellä. Ainakin silloin, kun alakerran juoppo on hiljaa.

Tyypistä tulee hyvä ihminen. -Joulua odotellessa.

Talo -ja matkakuumetta

Näin kesän tullen mussa herää aina talven yli uinunut muutto -ja matkakuume. 

Tilannehan on se, että asumme tällä hetkellä neljästään (minä, puolisoni, Ritari-Ässä -chihuahua sekä Tyyppi) ahtaassa kerrostaloyksiössä. Vielä talvella tämä asumismuoto oli OK. Oli hyvä syy olla lähekkäin. Kuten isäni totesi, asunnossa ei ole muuta tekemistä kuin tehdä lapsia. Mutta nyt seinät tuntuvat kaatuvan päälle. Olemme lisäksi saaneet soittaa paikalle jo kahdesti poliisit. Viimeksi eilen. Lattiamme alle, kerrosta alaspäin muutti hiljattain jonkin sortin juoppo. Eilen se sitten piti kämpässään yksin bileitä. Kellon lähennessä kahtatoista yöllä meille riitti. Etenkin kun lauluääni oli mitä oli. Mieheni kävi ensin pimpottelemassa ovikelloa, mihin juoppo reagoi huutamalla "Uskomatonta!" ja piti ovensa visusti kiinni. 

Uskomatonta, tosiaan. Toisaalta, mitä muuta voi odottaa kun asuinpaikkana on Hämeenlinnan Jukola?

Lisää stressiä asiaan tuo se, että mun ja exäni yhteisomistuksessa oleva rivarin pätkä on EDELLEEN myymättä. Eihän se olekaan ollut kaupan kuin vasta vuoden. Huoh. 

Olemme kierrelleet katsomassa muutamaa omakotitaloa, mutta jotenkin sekin turhauttaa. Mitäs sitten, jos vastaan tulisikin se "meidän koti"? Emme kuitenkaan voi panna tikkua ristiin ennen kuin pääsen vanhasta eroon. Onhan tässä vielä aikaa ennen Tyypin syntymää, mutta olisi kiva olla kerrankin ajoissa. Ja se oma piha (tai edes parveke) nyt vaan olisi aika iso henkireikä.

Vaikka tässä on kaikenmaailman juttuja jotka pyörii tilipussilla, kuten nyt se uuden kodin haku ja Tyyppi, on ehkä ihan pakko päästä kesälomalla johonkin reissuun. Katselin eilen koneeni uumenista vanhoja reissukuvia ja tunne vahvistui. Ei sillä että kaipaisin menneisiin, ennemmin lehmät lentää, mutta siis se tunne päästä pois. Matkalle. Nyt kun meitä on vielä hetken aikaa vain me kaksi ja voimme keskittyä vain toisiimme.

Olemme vääntäneet kättä matkakohteesta. Tai no, mähän sen luultavastikkin loppupeleissä tulen päättämään. Haluaisimme viikon kestävältä lomalta rentoutumista, herkullisia ruokia, paljon nähtävää ja kierreltävää sekä sopivasti ranta -ja kaupunkielämää. Tällä hetkellä kohdelistalla(mme) on Italian Sisilia (Taorminan kylä), Mallorca (Palman kaupunki), Italian Pesaro, Kosin kaupunki sekä Korfun kaupunki. 

Onko teillä kokemusta jostakin näistä?

Niin ja hei, saa täällä muutkin puhua. -Se olisi jopa toivottavaa :)

Hankintahuuma & hirviövaimoainesta

Hankintahuuma. Mun tekisi ihan kauheasti mieli kävellä sisään johonkin lastentarvikeliikkeeseen. Hypistellä niitä pieniä tavaroita. Koeajaa vaunuja. Sovittaa imetysliivejä. Valkata Tyypille kaikkea kivaa mistä se tykkäisi. Tähän saakka olen pitänyt itseni kurissa. Tyypillä on "vasta" vino pino vaatteita ja muutama lelu. Äitinä olen ihan hullaantunut kaikkeen värikkääseen. Retroon. 

Tulevaa isiä taitaa kuitenkin vielä toistaiseksi kiinnostaa enemmän autojen koeajo. Mutta ehkä sekin siitä lämpiää ja saan seuraa sinne liikkeeseen. Jokin kaunis päivä. Ja eihän tässä nyt vielä mikään kiire ole. Mä vaan olen malttamaton.

Tulevasta isistä tuli mieleeni eilinen. Oli ihan kiva lauantai-päivä. Luvatusta sateesta huolimatta oli poutaa ja lämmintä. Käytiin koko perheen voimin Aulangon puistometsässä kävelyllä. Kunnostauduin jopa kiipeämään näkötorniin, vaikka välillä tuntui että kuolema tulee. Jännä juttu miten noista portaista on tullut yksi painajainen. Ulkoilun jälkeen poikettiin vielä pitsalla. Melkein kuin olisi ollut Italiassa. Pitsaa ulkoterassilla. No ehkä ei ihan kuitenkaan. Ne pitsanpyörittäjät oli turkkilaisia ja se terassi oli liikennöidyn tien varrella josta käveli ohi darraisia valkoihoisia suomalaisia.

Illaksi oltiin sovittu treffit kumppanin kaverin ja tämä tyttöystävän kanssa. Käytiin keilaamassa sekä katsomassa stand uppia Tomaatteja Tomaatteja -festareilla Verkatehtaalla. Ihan OK show, joskin osa läpästä oli jo nähtyä pikkujoulujen tiimoilta. Shown aikana musta alkoi kuoriutumaan väsynyt ja nälkäinen hirviövaimo. Kello näytti kahta yöllä ja kun edellisestä ruoasta oli kulunut aikaa kahdeksan tuntia ja mä olin tulevana äitinä keikkunut pystyssä 20 tuntia, olisin halunnut vain kaatua sänkyyn. Vielä parempi jos joku olisi tehnyt mulle ensin iltapalaa. No, muu seurue sitten arpoi illan jatkosuunnitelmia ja kumppanikin päätti jäädä kaupungille ryypiskelemään. En mä oikeasti ole mikään tyranni (enhän?), mutta mä toivotin sille samalla hyvää seuraavaa päivää koska saisi mennä nukkumaan kaverinsa sohvalle. Viimeksi kun se rymysi kavereineen päivineen meidän tilaihme yksiöön keskellä yötä tuhannen päissään. 

Kumppanista ei ole kuulunut edelleenkään mitään, joten ilmeisesti se meni sinne sohvalle. Välillä toivon salaa, että olisin rakastunut omani ikäiseen mieheen. Joka olisi jo menonsa mennyt ja joka valitsisi baarin ja vaimon väliltä sen vaimon. Mutta minkäs teet. Olin mäkin kova menemään tuossa iässä, silloin yhdeksän vuotta sitten. Ja toisaalta. Ihan hyvä että menee nyt kun ne pullat in vielä siellä uunissa eikä sitten kun on aika lähteä synnyttämään tai kun se valmis tuote on tullut uunista ulos.

Siltikin. Musta tuntuu, että mä olisin se, joka veti eilen perseet olalle. Raskauden myötä musta ei ole nukkumaan pitkään aamuisin, koska Tyyppi alkaa vaatia seitsemän aikaan ruokaa. Viimeistään. Huonot ja lyhyet yöunet takana ja silmät kuin kaksi tulehtunutta sian vittua. Kumppanin omasta puolesta toivon, ettei se tule kotiin ennen kuin olen oikeasti saanut levätä.

Muutenkin, musta tuntuu ettei musta ole kännikuskiksi. Mieluummin mä menen aikaisin nukkumaan ja herään seuraavana aamuna pirteänä ja hyvävointisena. Vaikkapa sitten hipelöimään niitä pikkuruisia nuttuja. Tai menen baarin sijaan hyvän ystävän kanssa vaikkapa syömään tai kahville ja pelaamaan lautapelejä. Onko musta tullut vanha? Vai onko tämä jotakin äitiyteen valmistautumista? Toivon jälkimmäistä.

Kulunut viikko piti lisäksi sisällään pitkiä lenkkejä koiran kanssa, kesän nuuskuttelua, viisaudenhampaan kivuliaan poiston ja matkakuumetta.

Siinäpä ne tärkeimmät.

Hittilelu

Meidän perheessä vanha päivä lopetetaan ja uusi aloitetaan kuuntelemalla Tyypin sydänääniä. Hullutuksiin hurahtaneena tilasin netistä kotidopplerin. Laitteella voi kuunnella sikiön sydänääniä, hikottelua sekä istukan virtausta. Varsin mukava laite -niin kauan kun ne äänet oikeasti saa kuulumaan.

Vielä äitienpäivän aamuna Tyypin sydän löi kovemmin kuin koskaan aikaisemmin. Eilen en saanut ääntä kuulumaan ollenkaan. En siis tiedä, voisinko suositella kyseisen kapistuksen hankintaa muille odottaville äideille. Siinä missä se tuo varmuutta, luo se myös väistämätöntä paniikkia. Myös isille. Vaikka meidän isin mielestä Tyyppi on vahva ja kestää kaiken.

Kävin tänään jonottamassa sairaalan labrassa yhdessä mummojen kanssa. Inhoan sairaaloita. Sitä hajua. Niitä hoitajia. Sitä tunnelmaa. Niitä seiniä. Erityinen tuska on sairaalan hissit. Paikka, jossa kokosimme itsemme siskoni ja isäni kanssa noustessamme yläkertaan katsomaan äitiä syöpäosastolle. Tästä on nyt kolme vuotta, äitiä ei enää ole. Voin joko itkeä hänen lähtöään tai iloita hänen elämästään. Pyrin jälkimmäiseen. Harmittaa vain niin kovin, ettei meidän Tyyppi saa ikinä tuntea isoäitiään niin kuin itse hänet tunsin. Olen kuitenkin yrittänyt ajatella asiaa niin, että olen kiitollinen siitä, että sain itse kasvaa aikuiseksi rakastavan ja huolta pitävän äidin kanssa. Tätä kautta sain mallin olla maailman paras äiti myös omalle lapselleni omille lapsilleni.

Mutta. Voiko sairaaloista oikeasti tykätä kukaan?

Tyypistä tulee muuten huomenna sikiö. Toivottavasi se on tänään(kin) kotona. Meidän rakas.

Lepää sinä rauhassa sillä aikaa, mummi.

Alku

Eilen oli kesän ensimmäinen lämmin päivä.

Tänään sataa vettä. Olen yksin kotona. Olen kipeänä. Olen raskaana. Näillä asioilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Mutta ne kaikki mahdollistavat sen, että minulla on omaa aikaa. Kuten nyt vaikkapa leipoa mustikkapiirakka, hengailla unisen koiran kanssa, nuuskutella kesän tuoksua tuuletusräppänistä ja aloittaa uusi blogi. Olisihan se kiva, jos aurinko paistaisi tänään(kin), mutta menee se aika näinkin. 

Elämä on juhla. Tällä hetkellä juhlien loistotähtenä paikkaansa pitää mahassani asuva olento, meidän Tyyppi. Vaikka Tyyppi oli hartaasti odotettu ja vielä hartaammin toivottu luonnon ihme, en vieläkään meinaa käsittää olevani raskaana. Ihan friikki ajatus, että sisälläni kasvaa jotakin. Se jokin kulkee aina mun mukanani, halusin sitä taikka en. Se syö samaa ruokaa kuin minä, kuulee samat äänet kuin minä ja läsnä on aina joku, jolle jutella. Juttelen sille usein, vaikka eihän se vielä kuule mua. Tai mistäs mä sen tiedän. Ostin sille jo bolakorunkin  -koska se halusi.

Välillä musta on jopa vähän epäreilua, että Tyyppi on aina mun matkassani eikä koskaan isin. Toisinaan olen jopa katkera isille, kun se voi suunnitella kaikkea kivaa. Nytkin se on vesipuistossa ilakoimassa. Välillä tekisi mieli antaa tämä olo ja vastuu edes vuorokaudeksi hänen kannettavakseen ja suunnitella itse ystävien kanssa kiva päivä. Se on kuitenkin mahdotonta, koska todennäköisesti kun se kiva päivä koittaa, vietetään me se Tyypin kanssa pää vessanpöntössä tai muuten vain niin väsyneenä, että pelkkä ajatuskin kivasta päivästä nostaa hien. Ja vielä mahdottomampaa olisi antaa Tyyppi isin mahaan, edes lainaan. Luonto on kummallinen juttu. Niinä päivinä kun voi pahoin (mikä on noin 90% ajasta), toivon parempaa päivää. Kun se parempi päivä sitten koittaa, toivon voivani pahoin. Se ikään kuin konkretisoi tyhmemmällekkin sen, että Tyyppi on edelleen visusti kotona ja voi hyvin.

Tunnen oloni seksikkääksi kuin maksalaatikko. Tyyppi muuten on tosi nirso ruoan suhteen. Jos siltä kysyttäisiin, me syötäisiin joka päivä Hesen juustohampurilaisia, sipsejä ja turkinpippureita. Itselleni äitinä tämä on kova pala, sillä olen urheiluhullu. On omituista, että maha (ja muutkin paikat) kasvaa ja jo pelkkä kotiin kiipeäminen nostaa sydämen kurkkuun. Asumme niinkin korkealla, kuin toisessa kerroksessa. Tai oikeastaan, jos tarkkoja ollaan, puolessatoista kerroksessa. Etenkin näin kesän tullen sitä tuntee helposti itsensä virtahevoksi ja vaikka aivot huutaa lenkkipolulle, kroppa painaa jarrua. Varsin imartelevaa, etenkin näin missikisojen aikaan.

Monet ovat tarkkoja siitä, että eivät kerro vauvauutisia ennen kuin ensimmäinen "riskialttein" kolmannes on takana. Meidän Tyyppi on nyt viikolla kymmenen. Itse aion nauttia tästä tilasta, ei se muille kertominen tai murehtiminen Tyyppiä pois vie. Se on ainutlaatuinen, vahva ja ihmeellinen. Niin, ja kova shoppaamaan. Tullut ilmeisesti äitiinsä. Tyypistä tulee muotifriikki, ihan varmasti. Pukeutuminen on tarkkaa hommaa kuin puuhevosen perseenreiän poraaminen. Kivaa, kun saa hankkia vaatteita kahdelle.

Ei sillä, en vaihtaisi Tyyppiä mihinkään. Ja vaikka mun vielä tarvitsekaan olla mikään supermutsi, seisoisin vaikka päälläni tämän yhdeksän kuukautta, kunhan meitä olisi ensi jouluna kolme. Meidän luomupaketti, tulethan ehjänä kotiin?