Alku

Eilen oli kesän ensimmäinen lämmin päivä.

Tänään sataa vettä. Olen yksin kotona. Olen kipeänä. Olen raskaana. Näillä asioilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Mutta ne kaikki mahdollistavat sen, että minulla on omaa aikaa. Kuten nyt vaikkapa leipoa mustikkapiirakka, hengailla unisen koiran kanssa, nuuskutella kesän tuoksua tuuletusräppänistä ja aloittaa uusi blogi. Olisihan se kiva, jos aurinko paistaisi tänään(kin), mutta menee se aika näinkin. 

Elämä on juhla. Tällä hetkellä juhlien loistotähtenä paikkaansa pitää mahassani asuva olento, meidän Tyyppi. Vaikka Tyyppi oli hartaasti odotettu ja vielä hartaammin toivottu luonnon ihme, en vieläkään meinaa käsittää olevani raskaana. Ihan friikki ajatus, että sisälläni kasvaa jotakin. Se jokin kulkee aina mun mukanani, halusin sitä taikka en. Se syö samaa ruokaa kuin minä, kuulee samat äänet kuin minä ja läsnä on aina joku, jolle jutella. Juttelen sille usein, vaikka eihän se vielä kuule mua. Tai mistäs mä sen tiedän. Ostin sille jo bolakorunkin  -koska se halusi.

Välillä musta on jopa vähän epäreilua, että Tyyppi on aina mun matkassani eikä koskaan isin. Toisinaan olen jopa katkera isille, kun se voi suunnitella kaikkea kivaa. Nytkin se on vesipuistossa ilakoimassa. Välillä tekisi mieli antaa tämä olo ja vastuu edes vuorokaudeksi hänen kannettavakseen ja suunnitella itse ystävien kanssa kiva päivä. Se on kuitenkin mahdotonta, koska todennäköisesti kun se kiva päivä koittaa, vietetään me se Tyypin kanssa pää vessanpöntössä tai muuten vain niin väsyneenä, että pelkkä ajatuskin kivasta päivästä nostaa hien. Ja vielä mahdottomampaa olisi antaa Tyyppi isin mahaan, edes lainaan. Luonto on kummallinen juttu. Niinä päivinä kun voi pahoin (mikä on noin 90% ajasta), toivon parempaa päivää. Kun se parempi päivä sitten koittaa, toivon voivani pahoin. Se ikään kuin konkretisoi tyhmemmällekkin sen, että Tyyppi on edelleen visusti kotona ja voi hyvin.

Tunnen oloni seksikkääksi kuin maksalaatikko. Tyyppi muuten on tosi nirso ruoan suhteen. Jos siltä kysyttäisiin, me syötäisiin joka päivä Hesen juustohampurilaisia, sipsejä ja turkinpippureita. Itselleni äitinä tämä on kova pala, sillä olen urheiluhullu. On omituista, että maha (ja muutkin paikat) kasvaa ja jo pelkkä kotiin kiipeäminen nostaa sydämen kurkkuun. Asumme niinkin korkealla, kuin toisessa kerroksessa. Tai oikeastaan, jos tarkkoja ollaan, puolessatoista kerroksessa. Etenkin näin kesän tullen sitä tuntee helposti itsensä virtahevoksi ja vaikka aivot huutaa lenkkipolulle, kroppa painaa jarrua. Varsin imartelevaa, etenkin näin missikisojen aikaan.

Monet ovat tarkkoja siitä, että eivät kerro vauvauutisia ennen kuin ensimmäinen "riskialttein" kolmannes on takana. Meidän Tyyppi on nyt viikolla kymmenen. Itse aion nauttia tästä tilasta, ei se muille kertominen tai murehtiminen Tyyppiä pois vie. Se on ainutlaatuinen, vahva ja ihmeellinen. Niin, ja kova shoppaamaan. Tullut ilmeisesti äitiinsä. Tyypistä tulee muotifriikki, ihan varmasti. Pukeutuminen on tarkkaa hommaa kuin puuhevosen perseenreiän poraaminen. Kivaa, kun saa hankkia vaatteita kahdelle.

Ei sillä, en vaihtaisi Tyyppiä mihinkään. Ja vaikka mun vielä tarvitsekaan olla mikään supermutsi, seisoisin vaikka päälläni tämän yhdeksän kuukautta, kunhan meitä olisi ensi jouluna kolme. Meidän luomupaketti, tulethan ehjänä kotiin?