Hittilelu

Meidän perheessä vanha päivä lopetetaan ja uusi aloitetaan kuuntelemalla Tyypin sydänääniä. Hullutuksiin hurahtaneena tilasin netistä kotidopplerin. Laitteella voi kuunnella sikiön sydänääniä, hikottelua sekä istukan virtausta. Varsin mukava laite -niin kauan kun ne äänet oikeasti saa kuulumaan.

Vielä äitienpäivän aamuna Tyypin sydän löi kovemmin kuin koskaan aikaisemmin. Eilen en saanut ääntä kuulumaan ollenkaan. En siis tiedä, voisinko suositella kyseisen kapistuksen hankintaa muille odottaville äideille. Siinä missä se tuo varmuutta, luo se myös väistämätöntä paniikkia. Myös isille. Vaikka meidän isin mielestä Tyyppi on vahva ja kestää kaiken.

Kävin tänään jonottamassa sairaalan labrassa yhdessä mummojen kanssa. Inhoan sairaaloita. Sitä hajua. Niitä hoitajia. Sitä tunnelmaa. Niitä seiniä. Erityinen tuska on sairaalan hissit. Paikka, jossa kokosimme itsemme siskoni ja isäni kanssa noustessamme yläkertaan katsomaan äitiä syöpäosastolle. Tästä on nyt kolme vuotta, äitiä ei enää ole. Voin joko itkeä hänen lähtöään tai iloita hänen elämästään. Pyrin jälkimmäiseen. Harmittaa vain niin kovin, ettei meidän Tyyppi saa ikinä tuntea isoäitiään niin kuin itse hänet tunsin. Olen kuitenkin yrittänyt ajatella asiaa niin, että olen kiitollinen siitä, että sain itse kasvaa aikuiseksi rakastavan ja huolta pitävän äidin kanssa. Tätä kautta sain mallin olla maailman paras äiti myös omalle lapselleni omille lapsilleni.

Mutta. Voiko sairaaloista oikeasti tykätä kukaan?

Tyypistä tulee muuten huomenna sikiö. Toivottavasi se on tänään(kin) kotona. Meidän rakas.

Lepää sinä rauhassa sillä aikaa, mummi.